Arcade Ultimate Portable

Brittiläinen Blaze tarjoaa monenlaisia Sega Mega Drive -konsolin versioita sisäänrakennettuine peleineen ym. houkuttimineen. AtGamesin valmistama ja Blazen Euroopassa myymä uusi Mega Drive -käsikonsoli kuulosti jo niin houkuttelevalta, että päätin tilata ja ottaa selville, mistä oikein on kyse.

Noin 50 euron hinnalla tilaamani laite tuli perille yllättävän nopeasti, ja kädet hioten ryhdyin heti avaamaan pakettia. Paperilla käsikonsoli kuulosti uskomattoman hyvältä ­– 20 sisäänrakennettua Mega Drive -klassikkopeliä, USB:n kautta ladattava akku, SD-korttipaikka pelivalikoiman laajentamiseen ja TV-liitäntä, joka mahdollistaisi pelaamisen TV:n kautta. Olin jo alkanut suunnitella, mitä pelejä hankin ja siirrän sopivasti käyttämättömänä lojuvalle muistikortilleni. Streets of Raget, Castlevania – New Generation, Contra Hard Corps, Golden Axet, kävin läpi mielessäni.

Hypisteltyäni konetta hetken aikaa totesin, että se on todella pieni ja kevyt. Vähän turhankin pieni ja kevyt. Liitännät olivat paikoillaan, ja napeissa oli kohtalaisen hyvä tuntuma. Käynnistettyäni koneen yksi asia tuli heti selväksi: näyttö on todella hyvä. Kuva on kirkas ja tarkka, ja se saa Mega Driven pelit näyttämään todella hyvältä. Näytössä ei ole minkäänlaisia säätömahdollisuuksia, mutta ei sen asetuksia teekään juuri mieli säätää. Kaiuttimia on vain yksi, mistä pelien äänimaailma kärsii hieman. Kuulokkeilla saa kuitenkin aikaan mukavan stereoäänen.

Käytyäni läpi koneen sisäänrakennettuja pelejä petyin valikoimaan. Mukana on vain pari nimikettä, joita oikeasti jaksaa pelata. Suurin osa peleistä on roskaa kuten Flicky, Crack Down ja Decap Attack. Valikoiman parhaimmistoon kuuluvat taas Sonic & Knuckles, Golden Axe ja Shinobi 3 – Return of the Ninja Master. Laitteen valtti on kuitenkin selvästi korttipaikka, mikä mahdollistaa käytännössä minkä tahansa Genesis/Mega Drive -pelin pelaamisen laitteella.

Laajensin pelivalikoimaa muistikortin avulla ja pelailin pari päivää innoissani, kunnes suostuin myöntämään muutaman valitettavan tosiseikan. Kohtuuttoman iso osa peleistä, joita muistikortille siirsin, ei yksinkertaisesti toimi. Joko rom-tiedostoissani tai laitteen emulaatiossa on sen verran vikaa, että pelit eivät käynnisty. Onneksi monet hyvät pelit kuitenkin toimivat moitteettomasti. Lisäksi fiilikseni laitteen näppäimistä alkoivat laskea. D-pad on sanalla sanottuna huono. En ole koskaan arvostanut pyöreänmallisia d-padeja, joissa täytyy painaa hyvin tarkasti haluamaansa suuntaan. Sama ongelma on vaivannut Segankin valmistamia ohjaimia. Pelejä, joissa ohjaus on tarkkaa, on tämän d-padin kanssa melko hankala ja turhauttava pelata. Lisäksi A-, B- ja C-näppäimet ovat niin lähellä koneen oikeaa reunaa, että käsi tulee väkisinkin kipeäksi puolenkin tunnin pelaamisen jälkeen. Näppäinten asettelu jättää muutenkin parantamisen varaa – allekirjoittaneen makuun näppäimet ovat ikään kuin väärässä suunnassa peräkkäin, ja toisenlainen asettelu olisi huomattavasti kätevämpi.

En ole vielä päässyt kokeilemaan konetta televisioon yhdistettynä oikeanlaisen johdon puutteesta johtuen. Se tuonee pakettiin vielä yhden kiinnostavan lisäelementin, mutta se, mitä todella tarvittaisiin, olisi ulkoisen ohjaimen liitäntämahdollisuus, huono d-pad ja ala-arvoinen näppäinasettelu kun lähes pilaavat koko koneen.

+ Erittäin kirkas ja selkeä näyttö

+ USB:n kautta ladattava akku – ei tarvetta kikkailla paristojen kanssa

+ SD-korttipaikka, joka mahdollistaa pelivalikoiman laajentamisen

+ TV-liitäntämahdollisuus

– Huonoin koskaan kokeilemani d-pad

– A-, B- ja C-näppäinten asettelu ja sijainti liian lähellä reunaa

– Laitteen yleisesti ottaen liian pieni ja heppoinen rakenne

– Hiukan turhan suolainen hinta

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

NESillä urheilukin voi olla hauskaa! Pelaatpa yksin, kaksin, tai jopa neljän pelaajan kesken, urheilupeligenre tarjoaa lähes loppumatonta huvia. Käsittelyssä tänään NESin urheilupelien parhaimmistoa.

Vuonna 1987 Yhdysvalloissa ja 1989 Euroopassa julkaistu Konamin koripallopeli Double Dribble on konstailemattomassa Amerikkaa ylistävässä patrioottisessa propagandasisällössään täysin vertaansa vailla. Ihme kyllä, sillä peli tehty Japanissa. Peli alkaa komeasti lähes loputtoman ihmismassan valuessa koripalloareenalle samalla, kun Yhdysvaltain kansallislaulu Star Spangled Banner kajahtaa ilmoille ja stadionin yläpuolella lentelee kauniilla Yhdysvaltain lipulla koristeltu ilmalaiva. Ilmalaivan kadottua horisonttiin nousee stadionin takaa vielä lähes koko stadionin kokoinen Yhdysvaltain lippu ilmapallojen nostamana ilmaan. ”O'er the land of the free, and the home of the brave!” Korispeli onkin selvästi suunnattu Amerikan markkinoille, kuten monet muutkin aikakautensa urheilupelit. Lisäksi peliä taidettiin hieman sormeilla ennen Pohjois-Amerikan julkaisua – Japanin-versiossa ei Stars and Stripes liehu, ainakaan ihan yhtä näyttävästi. Me eurooppalaiset nörtit saimme tietysti kauppoihimme täysin saman version kuin yhdysvaltalaiset kumppanimme, ja pääsimme oppimaan jo nuorella iällä, kuinka upea maa Amerikan Yhdysvallat on. Toisaalta japanilaiset pelaajat pääsivät nauttimaan versiossaan musiikista pelin aikana, toisin kuin me länsimaalaiset vastaavat.

Asennekasvatuksellisia elementtejä pitää sisällään myös NESin lätkäpelien kruunamaton kuningas Blades of Steel. Niin ikään Konamin julkaisema jääkiekkopeli on Double Dribblen tapaan pelimekaniikaltaan yksinkertainen ja tarjoaa etenkin kaksinpelinä todella hauskaa ajanvietettä. Parhaimmillaan kamppailu on erittäin tasaista, ja aika ajoin saattaa hikipisaroitakin valua otsalta – kyllä tämä siis urheilusta käy! Jääkiekossahan väkivalta, tai ainakin sen mahdollisuus, on alinomaa läsnä, ja kaukalossa otetaankin usein miehestä mittaa. Tämän aspektin Konamin peliohjelmoijat päättivät sisällyttää myös jääkiekkovideopeliin, ja Blades of Steelissä (eikö ole muuten nerokas nimi!) käsirysy eskaloituu tuon tuosta kaukalon reunalla käytäväksi kaksintaisteluksi. Oleellisinta nujakoinneissa on se, että jäähypenkille passitetaan se, joka häviää tappelun. Kadunmiehen etiikantajullani sanoisin, että olisi ehkä eettisesti hyväksyttävämpää rangaista molempia, mutta kukapa minä olen sanomaan.

Takaisin koripallokentälle. Ohjaukseltaan ja peliominaisuuksiltaan Double Dribble on todella yksinkertainen, mikä onkin ainoa oikea tapa tehdä hyviä urheilupelejä NESille. Kapasiteetti kun on rajallinen ja nykyisiin pelikoneisiin nähden kivikautisen alkeellinen, ei näyttävyyteen ole voitu panostaa samalla tavalla kuin nykypeleissä, joten avaimet toimivan pelin tekemiseen piilivätkin juuri yksinkertaisen ja toimivan peli-idean ja -mekaniikan aikaansaamisessa. Double Dribblessä on onnistuttu juuri tässä. Peli on nopeatempoista, hahmojen ohjaus tarkkaa, eikä peliin ole yritetty ujuttaa turhia krumeluureja. Yhtä lukuun ottamatta.

Pisteiden tekohan on joukkueurheilussa ensiarvoisen tärkeässä roolissa, ja koripallossa pisteitä saa heittämällä pallon koriin. Taitavimmat koripalloammattilaiset osaavat myös tehdä näyttäviä ja yleisöä ilon kiljahduksiin kirvoittavia donkkeja. Double Dribblessä onnistunut slam dunk saa aikaan pelaajan mieltä ylentävän animaation. Tunne on uskomaton, kun olet ensin syötellyt tiesi vastustajan päätyyn, harhauttanut muutaman puolustajan ja lopulta lähestyt koria ja valmistaudut donkkaamaan – TATATATAM! Siellä!

Amerikassa on julkaistu läjäpäin muitakin urheilupelejä – huomattavasti enemmän kuin Euroopassa. Muun muassa golfille, baseballille ja amerikkalaiselle jalkapallolle on kullekin enemmän pelejä kuin kukaan jaksaa pelata. Yksi mainitsemisen arvoisista vanhalla mantereellakin julkaistu urheilupeli on rantalentispeli Super Spike V’Ball. Peli on yksi niistä suhteellisen harvoista NESin urheilupeleistä, jossa neljä pelaajaa voi NES Satellite- tai NES Four Score -lisälaitteen avulla pelata yhtä aikaa, mikä takaa lähes loppumattoman huvin. Eikä tässä pelissä ole juurikaan epäilyttäviä vivahteita, paitsi yksi. Saattaa olla perusteltua väittää, että niukkavaatteisen rinnakkaan naisen käyttäminen pisteiden ilmaisemisessa on seksististä, mutta eikös koko laji (tai urheilu ylipäätään) ole melko miehinen, tai ainakin miesten hallitsema.

Seksismiä tai seksuaalisuutta ei tämän aikakauden Nintendon peleissä juurikaan muuten näy. 1980-luvun lopulla pelaajat olivat tai niiden kuviteltiin olevat pääasiassa lapsia, ja ennen NES-pelien julkaisua Nintendo syynäsi ne tarkkaan ja varmisti, ettei peleissä ole esimerkiksi uskonnollisia tai seksuaalisia vivahteita. Tästä pääsemmekin takaisin artikkelin alussa käsittelemääni aiheeseen, nationalistiseen propagandaan. Sitä nimittäin monista peleistä löytyy roppakaupalla! Eräs ehdottomasti mainitsemisen arvoinen esimerkki löytyy niin ikään Konamilta, nimittäin toimintapelin Rush ’n Attack nimen oivasta sanaleikistä. Hurraa kylmälle sodalle! Jos et vielä ymmärtänyt sanaleikkiä, sano pelin nimi ääneen.

Destroy the core!

Super Mario Brosien ja Mega Manien lisäksi NESille julkaistiin paljon perinteisestä tasohyppelygenrestä suurestikin poikkeavia pelejä. Jotkin näistä onnistuivat osaltaan auttamaan kokonaisten uusien peligenrejen syntymistä. Yksi NESin tunnetuksi luomista genreistä olivat avaruusammuskelupelit, joiden syntyä ja valikoimaa tänään pohdin.

Nintendo Entertainment System tuli paljolti Super Mario Brosin myötä tunnetuksi nimenomaan sivulle vierivistä tasohyppelypeleistä, ja toden totta suuri osa NESin parhaimmista peleistä onkin juuri tätä genreä edustavia. Nämä pelit eivät vaatineet muuta kuin nopeasti kasaan kyhätyn tarinan, joka usein liittyi kidnapattuun tyttöystävään tai prinsessaan. Pelaajan ohjaaman sankarin olisi pelastettava neitonen juoksemalla ruudun vasemmasta reunasta oikeaan reunaan vältellen vihollisolioiden kynsiin joutumista samalla loikkien mitä vaihtelevampien tasanteiden päällä ja varoen putoamasta niiden välisiin kuiluihin. Jo 1970-luvulla pelihalleissa ympäri maailman (lue: Japanissa ja Yhdysvalloissa) esiteltiin pelaajille kuitenkin uudenlainen genre, jonka alkuperäisenä innoituksena toimivat niin tieteiskirjallisuus ja -elokuvat kuin 1900-luvun loppupuoliskon tieteen saavutuksetkin. 1980-lopulla genre löysi tiensä myös NESille ja sen myötä monien suomalaistenkin peliharrastajien olohuoneisiin.

Ensimmäinen varsinainen kosketus avaruusammuskelupeleihin (universaalilta kutsumanimeltään shoot ’em up tai space shooter) saatiin maailmankuulun Space Invadersin myötä. Peli ilmestyi pelihalleihin vuonna 1978, ja oli monessa mielessä aikalaisiinsa verrattuna edistyksellinen peli. Kun peli julkaistiin, ensimmäinen Star Wars -elokuva oli ollut jo vuoden päivät elokuvateattereissa, ja science fiction -fanit pääsivät nyt pelaamaan elokuvan maailmaan sijoittuvaa videopeliä. Peli oli niin suosittu, että Japanissa sen kerrotaan aiheuttaneen kolikkopulan, ja yhdysvaltalaisten lasten on sanottu kerjäävän kadulla rahaa päästäkseen jatkamaan kesken jäänyttä peliä.

NESin ilmestyessä kauppojen hyllyille 1980-luvun puolivälissä oli aika ajanut jo ohi Space Invadersistä, ja pelistä nähtiinkin NES-käännös ainoastaan Japanin markkinoilla. NESillä sen sijaan huomattavasti tunnetummaksi muodostui horisontaalisesti tai vertikaalisesti vierivät avaruusräiskintäpelit, joista ensimmäisenä suuren suosion saavutti Yhdysvalloissa ja Japanissa 1986 ja Euroopassa 1988 NESille julkaistu Gradius, jonka alkuperäinen kolikkopeliversio oli julkaistu vuotta aiemmin. Gradius oli yksi NESin merkittävimmistä avaruusräiskintägenren peleistä (vaikkakaan ei suinkaan ensimmäinen), ja se jätti lähtemättömän vaikutuksen genreen ja koko peliteollisuuteen. Sarja on poikinut lukuisia jatko-osia ja sivuosia, joita on julkaistu monille alustoille tähän päivään saakka. NESin Gradius oli muuten ensimmäinen peli, jossa pelaajan oli mahdollista käyttää sittemmin legendaariseksi tullutta Konami-koodia (josta on tulossa blogissakin juttua tulevaisuudessa).

Gradiusin monessa mielessä jatko-osa NESillä (ainakin Euroopassa, jossa ei Gradius 2:ta julkaistu), mutta teknisesti vain pääsarjan sivuosa, oli pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Life Force. Pelissä ohjattiin samaa Vic Viper -alusta kuin Gradiusissa, ja alukseen pystyi vihollisia nitistämällä saamaan parempia aseita ja suojuksia. Life Force toi mukanaan mukavia uudistuksia, kuten kaksinpelin sekä vertikaalisesti vierivät kentät, ja sen vaikeustaso oli, jos mahdollista, vieläkin korkeampi kuin Gradiusissa. Aikakauden peleihin usein kuuluva käsittämättömän korkea vaikeustaso juontaa jälleen kerran juurensa NESin rajallisesta tekniikasta: suorituskyky ja kapasiteetti eivät riittäneet järin pitkien pelien tekemiseen, joten peleihin saatiin haastavuutta ja kestävyyttä yksinkertaisesti tekemällä niistä lähes mahdottomia päästä läpi, ainakaan ilman pitkäaikaista harjoittelua.

Muita NESin shoot ’em up -genren parhaimmistoa edustavia pelejä olivat mm. Star Soldier, Legendary Wings ja Xevious, joka pääsi parikymmentä vuotta NESille ilmestymisensä jälkeen osaksi Game Boy Advancelle tehtyä NES Classics -sarjaa, ja esimerkiksi Guardian Legend, vaikkei tyylipuhdas shoot ’em up olekaan. Eurooppalaisten pelaajien harmiksi tämäkin genre pitää sisällään monia huippupelejä, joita ei koskaan julkaistu Euroopassa.

Kaikki shmupit eivät kuitenkaan sijoittuneet avaruuteen; samaan genreen voidaan lukea esimerkiksi toiseen maailmansotaan sijoittuva upea versio arcadepelistä 1943: The Battle of Midway, ja jopa Capcomin Disney-piirrettyyn perustuva TaleSpin voidaan katsoa genren edustajaksi. Periaatteessahan jos ajatusleikkiä viedään vieläkin pitemmälle, voidaan esimerkiksi niin ikään Capcomin julkaisemaa Gun.Smokea pitää shoot ’em up -tyylilajin edustajana: jos pelaajan ohjaama revolverisankari, pelin miljöönä toimiva villin lännen miljöö ja sen viholliset muutettaisiin avaruuden elementteihin, peli olisi tyylipuhdas vertikaalisesti rullaava avaruusräiskintä.

Monet NESin shoot ’em upeista päätyivät myöhempiin peleihin piilotettuina minipeleinä, mikä osaltaan kertoo genren merkityksestä ja suosiosta. Avaruuteen sijoittuvia shoot ’em uppeja on julkaistu lähes jokaiselle pelikonsolille ja tietokoneelle, eikä niiden julkaisu suinkaan ole loppunut tähän päivään mennessäkään. Monet NESinkin avaruusräiskinnöistä olivat vain käännöksiä alkuperäisistä kolikkopeleistä, mutta NESillä ne saavuttivat konsolin huikean suosion takia suurimmat pelaajamääränsä. Mitä enemmän aikaa kuluu 80-luvun lopusta, sitä pidempiä ja näyttävämpiä peleistä tulee, sitä isommiksi kenttien loppupomot muuttuvat, ja sitä vähemmän ne kiinnostavat allekirjoittanutta. Esimerkiksi Gradius-sarjaa ei olla vieläkään kuopattu, ja viime aikoina bloggaajaa on erityisesti miellyttänyt vuonna 2001 retropeli-harrastajankin käteen mainiosti istuvalle Game Boy Advancelle julkaistu Gradius Advance, joka tarjoaa upeita graafisia efektejä, mukavan monipuolisia kenttiä ja korvia hivelevän äänimaailman.

Alla olevasta videosta löytyvää peliä tuskin tulen koskaan edes kokeilemaan, mutta jospa tänään pääsisin jo edes NES-Gradiusin läpi…